Kun pitkä suhde loppuu
Tänään se taas iski. Suuri, vyöryvä, yksinäisyys. Ihan kuin joku iso mörkö. Erosta jo useampi kuukausi, silti vieläkin se tuntuu pahalta. Saako mies valittaa yksinäisyyttä? Tänään taas googletin miehen yksinäisyydestä eron jälkeen. Aika säälittävää. Tai no, se kertoo paljon tilanteesta.
Vähän taustatietoa: junnusta asti yhdessä ja melkein vuosikymmen yhteistä elämää. Tämä toikin itselle sitten omat ongelmat. Toisen pitäminen itsestäänselvyytenä, arvostuksen puute ja lapsuuden ongelmien käsittelemättömyys. Näistä tuli semmoinen pommitusten sarja, mikä vähitellen vei pohjaa suhteelta. Ei se tapahtunut hetkessä. Ei vaikka se siltä tuntuu. Hävettää myöntää että yllättäen ero tuli vaikka siitä toisinaan juteltiin. Merkit oli ilmassa aikoja sitten, toinen yritti kaikkensa jo pitkän aikaa. Rakkaus siis loppui, ei mulla, mulla loppui kyllä osaaminen. Miksi ja miten on ollut tärkeitä kysymyksiä nykyään. Selitystä tapahtuneelle, ja mikä siihen johti. Miten päästi itsensä siihen jamaan että ei enää täysillä arvosta kumppania siinä arjessa? Itsetutkiskelua kai. Hah, vuosi takaperin ja olisin nauranut tuolle termille. Miten ihminen muuttuukin kun elämä lyö vasten kasvoja.
Yksinäisyys se on kummallista. Se kasvattaa. Se pitää kokea perusteellisesti jotta sen muistaa loppuelämänsä. Sitten ei ainakaan mokaa niin helposti. Antaisi motivaattoria työstää sitä suhdetta joka ikinen päivä.
Ystäviä löytyy mutta vähemmän kuin toivoisin. Toisella niitä tuntuu olevan enemmän, ja hän näyttääkin voivan nyt todella paljon paremmin. Se sattuu tuplasti. Sen tajuaminen että toinen voi nyt hyvin ja nauttii siitä, on todella raskasta. Miksi se tuntuu pahalta? En halua kuitenkaan vähätellä hänen kokemaansa. Hän on ansainnut kaiken hyvän ja positiivisen elämäänsä. Vaikeaa oli pari viimeistä vuotta, silti en voi olla toivomatta että yritettäisiin kun molemmat nyt tajuaa tilanteen. Keskusteluhan meiltä puuttui, hiljaa mentiin ja työstettiin asioita omissa päissämme. Riidat selvittämättä ja uusia lisää. Se ei voi johtaa mihinkään hyvään. Mutta kun ei ymmärrä ajoissa niin sitten menettää. Miksi ei voi havahtua ajoissa?
Eteenpäin olisi siis päästävä mutta miten? Pitäisi kai päästää irti mutta se sattuu. Haluaisin vielä yrittää. Niin, taidankin itse olla suurin este tämän asian hyväksymiselle.
Vähän taustatietoa: junnusta asti yhdessä ja melkein vuosikymmen yhteistä elämää. Tämä toikin itselle sitten omat ongelmat. Toisen pitäminen itsestäänselvyytenä, arvostuksen puute ja lapsuuden ongelmien käsittelemättömyys. Näistä tuli semmoinen pommitusten sarja, mikä vähitellen vei pohjaa suhteelta. Ei se tapahtunut hetkessä. Ei vaikka se siltä tuntuu. Hävettää myöntää että yllättäen ero tuli vaikka siitä toisinaan juteltiin. Merkit oli ilmassa aikoja sitten, toinen yritti kaikkensa jo pitkän aikaa. Rakkaus siis loppui, ei mulla, mulla loppui kyllä osaaminen. Miksi ja miten on ollut tärkeitä kysymyksiä nykyään. Selitystä tapahtuneelle, ja mikä siihen johti. Miten päästi itsensä siihen jamaan että ei enää täysillä arvosta kumppania siinä arjessa? Itsetutkiskelua kai. Hah, vuosi takaperin ja olisin nauranut tuolle termille. Miten ihminen muuttuukin kun elämä lyö vasten kasvoja.
Yksinäisyys se on kummallista. Se kasvattaa. Se pitää kokea perusteellisesti jotta sen muistaa loppuelämänsä. Sitten ei ainakaan mokaa niin helposti. Antaisi motivaattoria työstää sitä suhdetta joka ikinen päivä.
Ystäviä löytyy mutta vähemmän kuin toivoisin. Toisella niitä tuntuu olevan enemmän, ja hän näyttääkin voivan nyt todella paljon paremmin. Se sattuu tuplasti. Sen tajuaminen että toinen voi nyt hyvin ja nauttii siitä, on todella raskasta. Miksi se tuntuu pahalta? En halua kuitenkaan vähätellä hänen kokemaansa. Hän on ansainnut kaiken hyvän ja positiivisen elämäänsä. Vaikeaa oli pari viimeistä vuotta, silti en voi olla toivomatta että yritettäisiin kun molemmat nyt tajuaa tilanteen. Keskusteluhan meiltä puuttui, hiljaa mentiin ja työstettiin asioita omissa päissämme. Riidat selvittämättä ja uusia lisää. Se ei voi johtaa mihinkään hyvään. Mutta kun ei ymmärrä ajoissa niin sitten menettää. Miksi ei voi havahtua ajoissa?
Eteenpäin olisi siis päästävä mutta miten? Pitäisi kai päästää irti mutta se sattuu. Haluaisin vielä yrittää. Niin, taidankin itse olla suurin este tämän asian hyväksymiselle.
Kommentit
Lähetä kommentti